Ystävänä yksinäiselle ikäihmiselle – vapaaehtoisen tarina

”Parasta kotikummiudessa mielestäni onkin juuri se, että se on antoisaa kummallekin osapuolelle.”

Kun kuulin vuosi sitten Lahden Diakonialaitoksesta, tajusin oitis löytäneeni oikean paikan itselleni. Olin elämässäni sellaisessa vaiheessa, jossa vapaaehtoistyö tuntui sopivan kevyeltä, mutta tärkeältä tavalta tuoda sisältöä elämääni. Halusin tuntea itseni tarpeelliseksi omien voimieni rajoissa.

Ainoana toiveenani oli, että saisin toimia tavalla tai toisella ikäihmisten parissa. Kävi ilmi, että Dila toteuttaisi toiveen helposti. Minulle ehdotettiin ryhtymistä KotiKummi-vapaaehtoiseksi, jonka tarkoituksena on käydä säännöllisesti piristämässä kotihoidon piiriin kuuluvaa ikäihmistä. Ajatus vaikutti jo ensikuulemalta erinomaiselta; sen lisäksi, että olisin ystävänä yksinäiselle ihmiselle, saisin samalla itse uuden ystävän. Ei siis kulunut aikaakaan, kun jo pääsin istumaan muiden vapaaehtoisten kanssa KotiKummien perehdytysiltaan.

Nyt olen toiminut kotikummina kahdeksan kuukautta, enkä voisi olla onnellisempi kokemastani matkasta tähän asti. Pian perehdytyksen jälkeen minulle soitettiin, että sopiva kummitettava oli löytynyt omalta paikkakunnaltani. Tieto loi perhosparven vatsaani, sillä se sai kotikummiksi ryhtymisen tuntumaan yhtäkkiä hyvin konkreettiselta. Joku jossain oli odottamassa minua kuuntelu- ja jutteluseurakseen. Joku halusi minusta piristystä päiväänsä ja mahdollisesti jopa ystävän itselleen. Ajatus tuntui hyvin vastuulliselta ja jännittävältä, joten ei ole ihme, että käteni hikosivat minun ja tulevan kummimummoni ensitapaamisella. Hetken ehdin jo pelätä, etteivät sosiaaliset taitoni ehkä riittäisikään vieraan ihmisen kanssa tutustumiseen.

Alkujännityksestä ja epävarmuuksistani huolimatta kaikki on sujunut tähän mennessä erinomaisesti. Kummitettavani osoittautui todella mukavaksi ja sydämelliseksi ihmiseksi, joka toivottaa minut joka maanantai lämpimästi tervetulleeksi katettuun teepöytään. Olemme kuukausien varrella keksineet paljon erilaista tekemistä: olen lukenut hänelle kirjoja, esitellyt ottamiani valokuvia ja tuonut lautapelejä pelattaviksi. Kummimummoni on haka Neljän suora – ja Choco-pelissä, ja Bingossakin hänellä on hämmästyttävän hyvä tuuri. Lisäksi käymme tietysti läpi viikon kuulumiset ja polttavimmat puheenaiheet teetä siemaillessa. Kuten siis alusta alkaen toivoin, meistä on ehtinyt tulla hyvät ystävät.

Lisäksi olen saanut kahdeksan kuukauden aikana huomata, että minun ei tarvitse olla huolissani sosiaalisista taidoistani. Niissä ei voi olla pahoja vikoja, jos olen viikko toisensa jälkeen ollut tervetullut hymyn- ja nauruntäyteisille teekutsuille. Kotikummiksi ryhtyminen ei siis ainoastaan tuonut minulle uutta ystävää, vaan se toi myös vahvistuneen itsevarmuuden.

Kummimummoni luona käyminen on minulle iso voimavara. Koska ainoasta elossa olevasta isovanhemmastani ei valitettavasti ole enää keskusteluseuraksi pitkälle edenneen muistisairauden takia, kotikummina toimiminen on palauttanut isovanhempaa muistuttavan turvan, lämmön ja viisauden elämääni. On myös hienoa, että voin itse tuoda iloa ja piristystä toisen ihmisen arkeen niinkin pienillä teoilla kuin kylässä käymisellä, pelien pelaamisella ja juttelemisella. Parasta kotikummiudessa mielestäni onkin juuri se, että se on antoisaa kummallekin osapuolelle.

Kirjoittaja:
Annika Perkiö
Kotikummit-vapaaehtoinen