Äitiys oli hyppy tuntemattomaan
En ollut mielestäni lapsirakas. Elämäni superäitihahmoista huolimatta en ymmärtänyt mitä ”glooriaa” vanhemmuudessa oli tai miten joku äiti unohti itsensä ja eli vain lapsensa kautta ja häntä varten. Tästä huolimatta tiesin, että vielä joskus haluaisin kokea sen suuren kasvun mitä äitiys toisi tullessaan.
Oikean kohdalle sattuessani huomasin vauvakuumeen yltyvän ja asiat etenivät nopeammin kuin uskalsimme toivoa. Puolisoni kanssa olimme molemmat yhtä noviiseja lasten kanssa, mutta vastuuntuntoisen kumppanin kanssa uskalsimme ottaa hypyn tuntemattomaan.
Monta elämänmuutosta samaan syssyyn ja ainekset kriisiin olivat tarjottimella. Vaikka kyse olikin positiivisista ja toivotuista asioista – pää ei ehtinyt mukaan. Kesti pitkään prosessoida raskautta, kotipaikkakunnan muutosta, muuttuvaa kehonkuvaa, ailahtelevaa jaksamista ja mieltä – tuntui että vanha Minäni ja elämäni valuivat sormieni välistä. Miksi odotus ei tuntunutkaan niin onnentäytteiseltä kuin olin kuvitellut? Se ei ollutkaan vatsan silityksiä ja vauvanvaatteiden hypistelyä. Makasin raatona sohvannurkassa työpäivien jälkeen enkä uskonut sisällä kasvavaa uutta elämää todeksi. Suhtauduin yllättävän viileästi vauvaa kohtaan. Tuntui epäreilulta kun se jo sikiövaiheessa rajoitti valtavasti syömisiäni ja treenaamistani. Kerroin tuntemuksistani, mielialani laskusta ja masennustaipumuksestani neuvolassa ja neuvolapsykologin kautta päädyin Vauvan Taikaan.
Odotusaikani tuntui kuin olisi kiivennyt Mount Everestille eikä vuoren taakse eli synnytyksen jälkeiseen aikaan nähnyt eikä sitä pystynyt kaikelta odotusajan tunnemylläkältä edes ajattelemaan. Totesin, että jos odottaminen olisi kevyttä, ei sitä kutsuttaisi raskaudeksi. Kipuaminen oli kipuilua, kasvua, johon tarvitsin neuvoja ja vertaistukea.
Vauvan taika oli suuri kannatteleva voimavara koko raskauden, synnytykseen valmistautumisen ja vauvan ensimmäisien elinkuukausien aikana. Vauvaryhmä oli pelastus niinä aamuina kuin suorittaja minussa oli kokeillut kaikki nukutustekniikat itkuiseen vauvaan edellisyönä ja olin jo varma tehneeni jotain peruuttamattomia virheitä äitinä. Vauvan taikaan oli päästävä vaikka silmät ristissä, koska siellä aina muistin etten ollut ajatusteni kanssa yksin, eikä vauvassani tai minussa ollut mitään vikaa. Vastoin kaikkia odotuksiani, esikoiseni synnyttyä osasinkin rakastaa poikaa koko sydämestäni ja osasin heittäytyä leikkeihin sen kanssa, osasin vuorovaikuttaa vaikka odotusaikana pelkäsin etten osaisi ’’vauvojen kieltä’’. Vauvan taika auttoi minua uskomaan luontaiseen äitiyden taikaan. Sain ihanan valoisan ja vahvatahtoisen pojan, ja vaikken ennen osannut lässyttää kuin koiranpennuille, nykyään voin rehellisesti lässyttäen lirkuttaa pojalle ja leikkiä Vauvan taian lorutuksia arjessa.
”Äitiyden mukana elämään tulleet superlatiivit eivät tarvitse värikynää. Riittävän täydellistä, sopivasti onnellista ja parhautta parhautta vain kaikkine itkuineen, potkuineen ja valovoimaisilla hymyillä höystettynä- olenkin hurahtanut tähän hommaan vasten omia pelkojani.”
-Vauvan Taikan asiakasäiti
(Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2017.)
